sunnuntai, 21. toukokuu 2017

​Tänä vuonna juhlitaan 100-vuotiasta Suomea, ja YTK haluaa nostaa esiin juhlavuoden kunniaksi tarinoita työttömyydestä

​​#100tarinaatyöttömyydestä​

​Tänä vuonna juhlitaan 100-vuotiasta Suomea, ja YTK haluaa nostaa esiin juhlavuoden kunniaksi tarinoita työttömyydestä. Oletpa ollut työttömänä vain hetken tai pidemmän pätkän, tai työllistynyt vastikään, voit tulla mukaan projektiimme ja kertoa meille tarinasi.

Kuvitamme kertomuksesi ammattivalokuvaaja Miikka Kimingin ottamalla muotokuvalla ja kuvat julkaistaan vuoden aikana sosiaalisessa mediassa. Projektin kuvista on tarkoituksena julkaista myös näyttely. Luonnollisesti saat kuvan myös omaan henkilökohtaiseen käyttöösi.

Kuvaukset järjestetään paikkakunnallasi. Emme korvaa matkakustannuksia tai mahdollista ansionmenetystä, mitä kuvattaville aiheutuu.

Lisätietoja projektista voit kysyä Hanna Lassilta, joka hoitaa haastattelut ja tarinoiden kirjoittamisen: [email protected]

torstai, 27. huhtikuu 2017

Työttömänä ollut suuttui, kun ystävä käski ryhtymään siivoojaksi. Pitkälle koulutettujen patistaminen mihin tahansa työhön on väheksymistä.

HS: Jako hyviin ja huonoihin työttömiin ärsyttää Kaisa Heikkilää, 29, joka päätti olla ylpeästi työtön – ”Suomessa työ määrittelee ihmistä”

Työttömänä ollut Kaisa Heikkilä suuttui, kun ystävä käski ryhtymään siivoojaksi. Pitkälle koulutettujen patistaminen mihin tahansa työhön on heidän väheksymistään, hän sanoo.

Työttömänä ollut Kaisa Heikkilä tietää, miten vaikea työttömyydestä on puhua – jopa ystävien kanssa.

Kerran keskustelu ratkesi kaverin kanssa riidaksi. Heikkilä itki ja huusi, kun ystävä kehotti häntä menemään vaikka siivoamaan.

Kaisa Heikkilän mielestä pitkälle koulutettujen ihmisten patistaminen mihin tahansa työhön ei ole mikään ratkaisu työttömyyteen. Se on heidän väheksymistään.

Työssä käyvän näkökulmasta asiaa katsonut ystävä ajatteli taas jakavansa rationaalisia neuvoja. Vasta yhteenoton jälkeen ystävä sanoi ymmärtävänsä, kuinka valtava tunnekokemus työttömyys on.

Ilmapiiri muuttuu helposti myös vaivautuneeksi, kun keskustelukumppani kuulee työttömyydestä.

Pari kertaa Heikkilän onkin tehnyt mieli sanoa, ettei tämä tartu.

Mitään tautia hänellä ei ole. Mutta työttömyys on saanut Heikkilän tuntemaan ihmisten ennakkoluulot nahoissaan.

Heikkilä, 29, on koulutukseltaan matkailun restonomi. Hän kuuluu siihen viime vuosina kasvaneeseen koulutettujen nuorten aikuisten joukkoon, joka ei ole löytänyt valmistumisensa jälkeen koulutustaan vastaavia töitä.

Mutta vaikka työttömyys oli välissä jo lannistaa Heikkilän täysin, hän on kieltäytynyt ottamasta asiaa liian henkilökohtaisesti.

”Otin sen asenteen, että olen työtön ja ylpeä siitä.”

Heikkilä haluaa saada työttömien äänet kuuluviin. Siksi hän perusti viime vuonna yhdessä parin muun nuoren työnhakijan kanssa Workless not worthless -blogin. Työttömät voivat lähettää blogiin omia kirjoituksiaan julkaistaviksi.

Bloggaaminen ja työttömyydestä avautuminen on kannattanut – myös työllistymismielessä. Aktiivisuus on poikinut Heikkilälle jo kaksi määräaikaista työpaikkaa. Ensin hän työllistyi työttömien järjestöön, nyt hän yrittää helpottaa työttömien keikkatyöllistymistä.

”Olen tehnyt vähän vahingossa työttömyydestä itselleni ammatin.”

Heikkilä kasvoi maatilalla Orimattilassa. Matkailua hän lähti opiskelemaan, koska kulttuurit kiinnostivat. Ajatuksissa oli työ kokous- ja kongressimatkailun parissa.

Heikkilä hakeutui jo opiskeluaikana järjestötöihin ja sai vakipaikan poliittisen nuorisojärjestön toiminnanjohtajana. Restonomiksi hän valmistui työn ohessa kesällä 2014.

Puoli vuotta myöhemmin elämä muuttui. Työ loppui yllättäen. Syistä hän ei voi puhua tarkemmin, sillä hän on niistä vaitiolovelvollinen.

”Se oli traumaattinen kokemus ja veti sängyn pohjalle.”

Heikkilällä oli tunne, että jotain muutakin olisi tulossa. Hän ajatteli, että antaa tulla kaikki loputkin.

Kuukauden kuluttua isä kuoli.

Työttömyyden ensikuukaudet alkuvuodesta 2015 menivät sumussa. Saadakseen jotain liikettä päiviinsä hän osallistui vapaaehtoisena pirkanmaalaisen ehdokkaan eduskuntavaalikampanjaan.

Heikkilä haki vuoden 2015 töitä. Hän ei saanut oikein mistään otetta. Työnhaku tuntui päämäärättömältä, eikä työvoimahallinnosta kukaan kysellyt työttömän perään.

Hakemusten teko vei silti aina useamman päivän, kun työpaikoista piti ottaa kunnolla selvää ja hakea paikkoihin suosittelijoita. Heikkilä laati kymmeniä hakemuksia, ennen kaikkea järjestöpuolelle.

Tuloksena oli kaksi työhaastattelua. Vaikka valinnat eivät tärpänneet, jo haastattelut tuntuivat onnistumisilta.

”Että joku näki ja kohtasi minut.”

Auki oli esimerkiksi MTK:n kokousemännän pesti. Se vaikutti ihanteelliselta paikalta kokous- ja tapahtumamatkailusta valmistuneelle maatilan tyttärelle. Heikkilä ei päässyt edes haastatteluun. Hakijoita oli hänen mukaansa yli 300.

”Siinä vaiheessa tiesin, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta saada täällä töitä.”

Heikkilä oli saanut tarpeekseen lannistavasta ilmapiiristä. Marraskuussa 2015 hän pakkasi laukkunsa ja matkusti Uuteen-Seelantiin.

Siellä töitä löytyi nopeasti. Heikkilä käveli Rotoruan kaupungin ravintolakadun läpi ja kyseli töitä. Illalla hän oli jo tarjoilemassa.

Runsaassa puolessa vuodessa työpaikkoja ehti kertyä useita: tarjoiluhommien lisäksi hotellisiivousta sekä tiskaamista. Uuden-Seelannin matkailubisneksessä on töissä paljon nuoria reppumatkaajia.

Heikkilästä oli vapauttavaa, että maapallon toisella puolella työ ei määrittänyt koko hänen persoonaansa. Se oli vain yksi juttu. Siivoushommakin sopi, sillä ulkomailla oli työn lisäksi muita haasteita. Suomessa se ei olisi vienyt Heikkilää eteenpäin.

”Suomessa työ määrittelee ihmistä. Se on toinen kysymys, mikä ihmiseltä kysytään. Ensin tulee nimi, sitten työ”, Heikkilä sanoo.

Heikkilä tajusi reissussa olevansa onnellinen. Suomeen paluu epäilytti. Hän päätti palata, muttei antaisi työttömyyden lannistaa.

Suomeen palasi viime kesänä paljon tarmokkaampi Heikkilä kuin kotimaasta lähtiessä. Heikkilä hakeutui uraohjaajalle, jonka kanssa kartoitettiin urasuunnitelmia. Avoimessa yliopistossa hän aloitti sosiaali­psykologian opinnot.

Heikkilä pyysi avukseen pedanteimman ystävänsä ja aikataulutti tämän sekä uraohjaajan kanssa päivänsä: aamulla kirjastoon, lukemista iltapäivään saakka. Omat tilansa lukujärjestyksestä saivat myös työhakemusten laatiminen ja uuden työttömyysblogin kirjoittaminen.

Heikkilä sopi tapaamisen Työttömien valtakunnalliseen yhteistoimintajärjestöön TVY:hyn. Tarkoitus oli keskustella yhteistyöstä blogiin liittyen, mutta paikalla odottikin yllätys. TVY halusi palkata Heikkilän yhteyskoordinaattoriksi. Pätkäpesti järjestyi nuorisotakuuseen liittyvän Rayn avustusohjelman kautta.

Nyt työpaikka on Jakomo-nimisessä yrityksessä. Heikkilä on sen ensimmäinen palkattu työntekijä ja käynnistää parhaillaan pilottihanketta Helsingin työttömien kanssa keikkatöiden helpottamiseksi.

Työttömyys on Heikkilän mielestä Suomessa yhä tabu.

Työttömiä syyllistetään, hän sanoo. Ongelma sysätään työttömän itsensä kontolle sen sijaan, että mietittäisiin, onko yhteiskunnassa tai asenteissa parantamisen varaa.

”Kyse on vaikeasta aiheesta, jossa tosi usein turvaudutaan helppoihin vastauksiin. Puhutaan, että ’kyllä töitä tekevälle löytyy’ ja ’hyvät tyypit saavat aina töitä’ tai ’työ on parasta sosiaaliturvaa’.”

Hallitus vahvisti tiistaina, että jatkossa työttömyystuki heikkenee, jos ei käy töissä tai työllistämisohjelmissa.

Osallistava sosiaaliturva – esimerkiksi työttömyystuen vastikkeellisuus – on lähtökohtaisesti Heikkilän mielestä hyvä juttu. Työtön tarvitsee päiviinsä tekemistä. Ihmiset jäävät liian usein työttömyytensä kanssa heitteille, Heikkilä tietää omasta kokemuksesta.

”Mutta lähtökohtaisesti nämä [tukiehtojen kiristykset] ovat silti hieman typeriä. Yksi helsinkiläinen työtön kertoi juuri, että hänen täytyy hakea palkattomaan harjoitteluun Riihimäelle. Mihin se palkaton harjoittelu oikeasti vie?”

Keskustelu keskittyy Heikkilän mielestä aivan liian usein ajatukseen, että työttömät ovat laiskoja.

”Järjestelmissä on aina väärinkäytöksiä. Mutta jos koko keskustelu pohjautuu siihen, että etsitään virheitä ja työttömyydestä lähdetään puhumaan väärinkäytösten kautta, kokonaiskuva vääristyy.”

Hänen mielestään työttömät eivät pääse tarpeeksi mukaan keskustelemaan ja ratkomaan itseään koskevia asioita. Kootaan vain asiantuntijoiden työryhmiä toisensa perään.

”Vaikka ihminen on työtön, ei se tarkoita, että on tyhmä.”

Heikkilää risoo jako hyviin ja huonoihin työttömiin. Häneen, aktiiviseen ja ulkomaillakin kokemusta hankkineeseen nuoreen, on suhtauduttu hyvänä tyyppinä, joka kyllä työllistyy. Toista ovat huonot työttömät.

”Minun on vaikea nähdä, että olisi huonoja tyyppejä, jotka eivät saa töitä sen takia, että ovat huonoja ja epäonnistuneita. Ei kukaan täällä ole menestynyt ja pärjännyt vain omin avuin.”

Heikkilä kaipaa Suomeen kannustavampaa puhetta. Häntä suututtaa, jos ekonomisti sanoo televisiossa, etteivät pitkäaikaistyöttömät enää työllisty.

”Ei noin voi lausua. Totta kai joidenkin pitkäaikaistyöttömien kohdalla tilanne on noin. Mutta on myös paljon nuoria, jotka ovat joutuneet olemaan pitkään työttöminä. Ei pidä antaa tuollaista kuvaa.”

Heikkilä ei halua määritellä it­seään työnsä tai koulutuksensa kautta – ei yhteyskoordinaattoriksi, matkailurestonomiksi tai työllistyneeksi pätkätyöläiseksi. Hän haluaa olla vain Kaisa.

”Mikä on menestyksen mittari: onko se työ vai se, miten kohtelet muita ihmisiä”, hän kysyy. Heikkilälle tärkeämpää on jälkimmäinen.

”Yhteiskunnan menestys riippuu siitä, miten huolehdimme toisista.”

 

 

 

maanantai, 27. maaliskuu 2017

Kukaan sukupolveni edustaja ei kuvittele, että usean alan opiskelu tarkoittaisi juuri mitään työmarkkinoilla

Me Naiset: 3 tarinaa: ”Valmistuin alalle, jolla ei ole työtä”

Yhä useampi kohtaa saman kuin Sari, Niko ja Riitta: he ovat opiskelleet itselleen ammatin, mutta kukaan ei enää tarvitsekaan alan osaajia.

Vaatesuunnittelija Sari Hirvonen, 46, perusti oman firman, kun työt loppuivat.

”Lapsena luin jostain, että Monacon prinsessa Stéphanie oli suunnitellut uimapukumalliston. Ajattelin, että vitsit, tuollaistakin voi tehdä. Tuollaiseksi haluan. Ajattelin, että matkustelisin ja piirtelisin paljon. Elämä olisi vähän kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Luovaan työhön ei osattu pienessä kaupungissa niin kannustaa. Helsingissä oli Ateneum ja Armi Ratia. Se oli ihan eri asia. 1980-luvun Joensuu ei ollut mikään muodin mekka. Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.

Valmistuin vaatetussuunnittelijaksi Joensuun käsi- ja taideteollisesta oppilaitoksesta. Kun pääsin opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin, tuntui, että taivas aukeni. Oli samanlaista jengiä, ja työhön kannustettiin. Olin varma, että minusta tulee uusi Jukka Rintala.

Pääsin Stockmannille kesätöihin. Jäin siitä assistentiksi ja sitten tavaratalon omien merkkien suunnittelijaksi. Suunnittelijamäärä lisääntyi koko ajan. Tuntui, että olin päässyt niin huipputaloon, että kaikki on mahdollista. Ajattelin, että tässä ollaan eläkeikään asti.

”Ei kukaan tiennyt, mitä vaatesuunnittelija tekee. Vaatteitahan ostettiin kaupasta.”

Vuonna 2007 muutin rakkauden perässä Kuopioon. Jos en olisi ollut niin rakastunut, olisin varmaan miettinyt kahdesti, kannattaako lähteä.

En tiennyt, mitä tekisin. Menin sitten avoimeen yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä, ja sattumalta vaatetusmuotoilun puolelta avautui opettajan paikka.

Äitiysloman jälkeen opetustunnit rupesivat vähenemään. Ensin etsin syytä itsestäni. Olenko tehnyt hommat niin huonosti? Alkoi hävettää, ja mietin, että vähänkö olen luuseri.

Olin kuitenkin opiskellut ja maksanut opintolainaa niin kauan, että halusin vielä tehdä oman alan töitä. Rakastan muotia ja tätä alaa.

Huhtikuussa 2014 perustin Excuse My BonBon -vaatemerkin. Kohderyhmäni olivat kurvikkaat naiset, koska tuntui, että sellaiselle olisi oikeasti tilausta. Halusin suunnitella vaatteita, joissa ei sulauduta tapettiin.

Epäröin totta kai aluksi. Eniten pelotti taloudellinen puoli. Mutta onneksi uskalsin, ja onneksi mies otti vetovastuun perheestä. Yrittäminen on tuonut paljon itsevarmuutta: hei, osaankin oikeasti jotain.

Nykyään yrittäjyyttä tarjotaan kaikille opiskelijoille. Mutta ei kaikista ole yrittäjiksi: kaikki eivät ole valmiita paineeseen ja jatkuvaan epävarmuuteen. Minä olen hyvä suunnittelija, mutta talousasiat eivät todellakaan ole heiniäni. En osaa koodata, ja on pakko pyytää apua.

”Ei kaikista ole yrittäjiksi.”

Pystyn nyt maksamaan laskut ja tekemään seuraavan malliston, mutta ei tässä voi vielä henkseleitä paukutella tai nostaa itselleen hirveitä palkkoja. Lapsilisät ovat ainoa varma tulo. Mitä jos tämä ei lähdekään pyörimään? Toisaalta se pistää yrittämään enemmän.

Työ on iso osa persoonaani. Lomallakin putkahtelee ideoita, enkä pidä sitä pahana. Jos joutuisin nyt lopettamaan, tuntuisi, että osa minuudesta menee.”

Puuseppä Niko Lindgren, 31, haluaisi tehdä omien arvojensa mukaista työtä. Vaikeinta on tehdä laadun sijaan halvalla ja nopeasti.

”Kun täytin kolmekymmentä, tajusin, etten ehkä elä sellaista elämää kuin olin kuvitellut tässä iässä eläväni. Olen tavallisesta työläisperheestä, ja molemmat vanhempani tekevät vuorotyötä. Ajattelin itsekin, että arjen ja työvuorojen yhteensovittaminen olisi isoin haaste isona. En kuvitellut, että isoin haaste olisikin se, että työt loppuvat kesken tai että on paine perustaa yritys, koska se on ainoa tapa tehdä töitä.

Nuorempana olin kiinnostunut teatterista ja valokuvauksesta. Ajattelin, että teatteri on liian taiteellista, joten lähdin opiskelemaan valokuvausta Englantiin. Se tuntui hyvältä ja hommat etenivät.

Kun valmistuin, olin töissä valokuvausliikkeessä. Skannasin kuvia ja kehitin filmejä. Se oli ihan hyvää hommaa, mutta ajatus oli usein se, että jos myydään postikortin kokoinen kuva vanhukselle, ei ole mitään väliä, miltä se näyttää tai onko kuvankäsittely tehty hyvin.

Turhauduin siihen asenteeseen. Ajattelin, että puuseppänä pääsisin tekemään jotain konkreettista. Näkisin heti, kun jokin on tehty hyvin.

Kun hain puuseppäkouluun, pääkaupunkiseudulla puhuttiin, että täällä on aika vähän työpaikkoja. Muualla sanottiin, että moni työllistyy paikallisiin firmoihin jo ennen kuin on valmistunut. Sehän kuulostaa hyvältä, ajattelin.

”Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat.”

Valmistumisen jälkeen hommia on ollut, mutta parin kuukauden pätkissä. Nyt olen ollut työttömänä vuodenvaihteesta lähtien. Monet firmat eivät uskalla palkata, koska työntekijöistä on vaikea päästä eroon, jos hommat loppuvat. Totta kai se turhauttaa.

Olen koulutukseltani puuseppä artesaani. Tunnistan eri puulajeja ja tiedän paljon pintakäsittelystä, mutta siitä ei ole kentällä kauheasti hyötyä. Vaikka firman sivuilla olisi kuva käsihöylästä, josta lentää lastuja, huonekaluja ei tehdä puusta vaan levymateriaaleista, kuten lastulevystä. Monen asenne on se, että ei tämä ole puusepän verstas, täällä vain laitetaan standardimitoitettuja osia kasaan.

Olen aina ajatellut, että työ on aika tärkeä osa elämääni. Siksi tuntui hirveältä sokilta, että monessa työpaikassa ihmiset eivät olleetkaan kiinnostuneita työstä tai työnjäljestä. Ajateltiin, että tehdään nyt vain tämä tilaus ja jos joku palauttaa sen, tehdään uudestaan. Tärkeintä on, että pyörät pyörivät.

On saatu ihmiset hyväksymään, että tämä nyt on tällaista ja muovipinnat on helppo pitää puhtaina. Jokuhan siitä hyötyy, kun tehdään halvemmalla ja nopeammin.

On hirveän iso joukko ihmisiä, joilla ei olisi ikinä varaa ostaa suomalaisen puusepän käsin tekemiä huonekaluja. Mutta totuus on se, ettei kellään pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.

Työntekijänä toivoisin, että saisin tehdä kestävää. Ei minulla silti ole vaihtoehtoa olla tekemättä töitä. Voin vain pyrkiä tekemään parhaani annetuissa rajoissa.

”Kellään ei pitäisi olla varaa ostaa huonekaluja, jotka päätyvät puolen vuoden päästä kaatopaikalle.”

Kun olin nuorempi, opinto-ohjaajilla oli käsitys, että koulutus kannattaa. Mutta ei se ole taattua. Kukaan sukupolveni edustaja ei kuvittele, että usean alan opiskelu tarkoittaisi juuri mitään työmarkkinoilla.

Tälläkin alalla yritetään ajaa yrittämisen pariin. Mutta jos joku perustaa yrityksen, ei se tarkoita, että hänelle olisi yhtäkkiä töitä. Hänelle ei vain tarvitse maksaa työttömyystukea.

Toivoisin, että elämä olisi työtä ja työ elämää. Nykyään on paljon mielenterveysongelmia, koska ihmiset eivät tunne, että heidän tekemisillään on mitään arvoa.

Välillä uravalinta on kaduttanut, mutta ei koskaan silloin, kun teen näitä töitä. Kun pääsen puusepän hommiin, tiedän, että nyt teen sitä, missä tunnen olevani hyvä.”

Kun Riitta Soinola, 49, aloitti sihteerin työt 20 vuotta sitten, sihteerit olivat pomojen luottohenkilöitä. Nyt suuri osa alan työpaikoista on kadonnut.

”Kun hain nuorena kesätöitä, sain valita, minne menen. Ajattelin, että muissakin töissä on yhtä kivaa ja ihanaa. En osannut edes ajatella, että kouluttautuisin johonkin ammattiin, eikä töitä olisikaan. Silloin oli selvää, että mitä korkeampi koulutus, sitä parempi työ.

Valmistuin fysioterapeutiksi vuonna 1991, kun oli pahin lama-aika. En saanut niitä töitä, joten ajattelin, että kouluttaudun lisää. Luin itseni työn ohella yo-merkonomiksi, tradenomiksi ja suoritin pari vuotta sitten vielä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Se antoi varmuutta. Minullahan on kolme koulutusta, töitä löytyisi varmasti. Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.

Kun olin nuorempi, toimitusjohtajan sihteerin titteli kuulosti hienolta. Ajattelin, että työ on puhelimeen vastaamista jakkupuvussa. Kyllä se luulo siitä karisi.

”Ei tullut mieleenkään, ettei sihteerin töitä enää olisi.”

Olen ollut sihteerinä kaksikymmentä vuotta, muun muassa osastosihteerinä, ostosihteerinä ja johdon assistenttina. Ei se koskaan lapsuuden haaveammattini ollut, mutta olen viihtynyt.

Henkilösihteerinä hoidin joskus hyvin henkilökohtaisiakin asioita, hain puvun pesulasta ja hoidin pankkiasioita. Työhön piti olla oikea asenne. Kun tuli työtehtävä, ei voinut sanoa ei. Se oli myös luottamustehtävä.

Henkilösihteerin työ on kuin avioliitto. Jos kemiat eivät kohtaa, työnteosta ei tule mitään.

Sihteerin rooli on muuttunut viime vuosina enemmän koordinaattorin ja kehittäjän suuntaan. Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.

Jäin työttömäksi viime syksynä. Se oli sokki, mutta en masentunut. Olin ollut äitiysloman jälkeen 18 vuotta töissä, enkä koskaan ollut pitänyt esimerkiksi vuorotteluvapaata. Nyt minulla oli aikaa lukea, ulkoilla, käydä jumpassa ja taidenäyttelyissä ja tietysti lähettää työhakemuksia.

Ennen joulua olin lähettänyt 120 työhakemusta. Aluksi mietin, mikä on vikana, kun minua ei valita. Hakijoita vain on niin paljon. Yhtä paikkaa voi hakea 100–200 hakijaa, parhaimmillaan 500. Pitää olla jokin juttu, että erottuu joukosta.

Hain myös jouluapulaiseksi Alkoon ja Stockmannille. Pääsin haastatteluun, mutta eivät ne minua palkanneet. Silloin tuli sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli.

Olin aina ollut varma, että kyllä tekevä työtä löytää. Nyt tajusin, ettei se niin itsestään selvää olekaan. Minulla on sen verran työkokemusta ja koulutusta, että moni palkkaa mieluummin nuoremman, jolle ei tarvitse maksaa niin paljon. Kunpa jokin yritys tajuaisi, millainen rikkaus on, että on jo tämän ikäinen. Vielä pitäisi tehdä 15 vuotta töitä ennen eläkkeelle jäämistä.

”Nuoret ovat niin omatoimisia, etteivät he välttämättä tarvitse sihteeriä.”

Kun aloitin sihteerin työt, oli vielä kirjoituskoneita ja fakseja. Tietokoneet olivat juuri tulleet. Ei sitä osannut ajatella, että teknologian kehitys olisi näin huimaa ja robotit voisivat tehdä sihteerin työt. Ne osaavat tehdä mitä vain, mutta kyllä ihmistäkin tarvitaan. Sihteeri on yksi yrityksen käyntikorteista. Sellaiseen ei kylmä kone pysty.

On sääli, että sihteerin työt ovat vähentymässä, koska olen tykännyt tehdä tätä työtä. Olen ollut osa organisaatiota ja ylpeä työstäni. En ole koskaan väheksynyt sitä. Eikö sille ole enää tilausta?

Muutokseen on sopeuduttava. Työttömyys on ollut ihan terve kokemus, joka monen muunkin pitäisi kokea. Ihmiset valittavat nykyään liikaa ja aivan turhista asioista. Jo se on aikamoista, että saa mennä töihin. Moni olisi kiitollinen siitäkin.

Toivon, että saan vielä tehdä assistentin töitä. Tiedän monia, jotka ovat tässä vaiheessa opiskelleet lähihoitajiksi. Se on arvokasta ja rankkaa hommaa, enkä väheksy sitä yhtään, mutta minulla on jo riittävän monta tutkintoa.”

 

sunnuntai, 26. maaliskuu 2017

Eniten pätkätöitä tekevät alle 35-vuotiaat naiset - Naiset on koulutettu verorahoilla, mutta heidän osaamistaan ei hyödynnetä

Helsingin uutiset: Naisten pätkätöihin on olemassa tehokas lääke – jos sitä vain halutaan käyttää

Huhtikuun alussa otetaan naisten kannalta tärkeä askel. Äitiysvapaalle jäävän naisen työnantajalle maksetaan Kelan korvauksen lisäksi 2 500 euroa ”vauvalaskun” tasaamiseksi.

Yrittäjänaisten puheenjohtaja Seija Estlander epäilee, ettei vauvalaskun tasaamisen merkitystä vieläkään täysin ymmärretä. Äitiysvapaalle jäävän työntekijän työantajalle koituva 14 000 euron lasku on Estlanderin mukaan ”tulppa taloudessa”.

– Se on pienyrittäjälle suuri summa. Se tekee naisen palkkaamisesta riskin ja kurittaa naisvaltaisten alojen yrittäjiä. Huhtikuun alusta alkaen maksettava korvaus on hyvä alku, nyt mennään oikeaan suuntaan.

Estlander kutsuu miesvaltaisten työntekijä- ja työnantajajärjestöjen johtajia jarrumiehiksi, jotka ovat estäneet vauvalaskun tasaamista.

– Nyt jarrumiehistä on tullut aikamiehiä. He haluavat, että kustannukset jaetaan pilkkomalla perhevapaat isän ja äidin kesken, mutta me naisyrittäjät haluamme puhua myös rahasta, emme vain ajasta.

Vauvalaskun tasaaminen on lääke talouden vääristymään, väittää Estlander. Suomessa naiset suorittavat suurimman osan korkea-asteen tutkinnoista ja he saavat miehiä parempia arvosanoja.

– Siitä huolimatta yrittäjistä vain 30 prosenttia on naisia ja eniten pätkätöitä tekevät alle 35-vuotiaat naiset. Naiset on koulutettu verorahoilla, mutta heidän osaamistaan ei hyödynnetä.

Lähes 20 vuotta yrittäjänä toiminut Estlander tietää, että työnantaja miettii nuorta naista potentiaalisena äiti-ihmisenä työhönottotilanteessa.

– Laki kieltää sen, mutta niin se vaan menee. Jokainen yrittäjä osaa laskea, miten paljon äitiyslomasta tulee kulua. Nuorten naisten pätkätöiden suuri määrä kertoo juuri tuosta. Työnantaja haluaa välttää riskiä.

Harvassa kamapaamossa on enää palkattuja työntekijöitä. Sen sijaan kampaamoissa on vuokratuolipaikkoja. Sama pätee muihin kauneudenhoitoalan yrityksiin.

– Tuossa on hyvä esimerkki siitä, miten vauvalasku vaikuttaa. Naisvaltaisella alalla toimiva yrittäjä ei uskalla ottaa riskiä ja palkata työntekijöitä.

Vauvalaskun tasaamisen lisäksi yrittäjänaisilla on lista muita toimenpiteitä, joilla naisyrittäjät saataisiin samalle portaalle miesten kanssa.

– Arvolisäveron alaraja pitäisi nostaa 10 000 eurosta 50 000 euroon. Alv:n alhainen alaraja lyö naisyrittäjiä, jotka ovat käsityövaltaisilla aloilla ja tuottavat palveluja. Miehet ovat pääomavaltaisilla aloilla, kuten rakentaminen, teollisuus, kuljetus- ja logistiikka.

Ruotsi nosti vuoden alusta alv-alajarajan 30 000 euroon, Viro 40 000 euroon.

– Suomi on valitettavasti jäämässä tuossa Kreikan kanssa ihan omille lukemille

sunnuntai, 19. maaliskuu 2017

Lainsäädäntö on selkeä: raskauden perusteella ei voi jättää työsuhdetta uusimatta, jos työn tarve on jatkunut

YLE: Ensihoitaja Marjaana Holmin työsopimusta ei jatkettu raskauden takia – Tehy: "Suurin osa sairaanhoitopiireistä rikkoo lakia"

Oikeus määräsi Marjaana Holmin työnantajan korvauksiin raskaussyrjinnästä.

Määräaikaisen työsuhteen jatkamatta jättäminen työntekijän raskauden takia on yleistä, vaikka se on lailla kielletty. Sosiaali- ja terveysalan ammattijärjestö Tehyyn tulee yhteydenottoja aiheesta lähes päivittäin.

Vaasan keskussairaalassa neljän vuoden ajan lähihoitajana työskennelleen Marjaana Holmin työsuhdetta ei jatkettu, kun hän kertoi olevansa raskaana. Määräaikaista sopimusta ei voitaisi jatkaa, koska Holm ei syntyvän vauvan takia voisi tehdä töitä, työnantaja perusteli.

– Pitää pystyä konkreettisesti tekemään se työ, Holm kertoi työnantajan perusteluista Ylen aamu-tv:n haastattelussa.

Hänet toivotettiin tervetulleeksi takaisin töihin perhevapaiden jälkeen. Holm ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan päätti viedä asian eteenpäin.

– Siinä oli epäkohta, joka vaati korjausta, hän perustelee.

Yli kolmen vuoden oikeusprosessi

Holm ja kaksi muuta samassa sairaanhoitopiirissä työskennellyttä nostivat kanteen vuonna 2013. Oikeudessa työnantaja perusteli työsuhteen päättämistä sillä, ettei lähihoitajan työtä ollut tarjolla, Holm kertoo.

– Myös tuli ilmi sellaista, että olisin jollain tavalla ollut epäpätevä työntekijä, vaikka sitä ei tullut ilmi missään vaiheessa silloin kun olin töissä.

Käräjäoikeus katsoi, että työnantaja oli syrjinyt Holmia raskauden takia. Asia eteni vielä korkeampaan oikeusasteeseen, mutta myös hovioikeus oli sitä mieltä, että kyse oli raskaussyrjinnästä. Sairaanhoitopiiri tuomittiin maksamaan oikeudenkäyntikulut ja kymmenien tuhansien eurojen korvaukset.

"Raskaana olevan ei kuulukaan saada töitä"

Holmin tapaus on valitettavasti hyvin tyypillinen, sanoo Tehyn lakimies Matias Nyman. Lainsäädäntö on kuitenkin selkeä: raskauden perusteella ei voi jättää työsuhdetta uusimatta, jos työn tarve on jatkunut.

– Suurin osa sairaanhoitopiireistä ja kunnista rikkoo lainsäädäntöä, Nyman sanoo.

Työnantajalla voi hänen mukaansa olla tietämättömyyttä tai asenneongelmaa.

– Erityisesti tämä on julkisen sektorin ongelma, syystä tai toisesta. On paljon sellaista kulttuuria, että ajatellaan, että jos nainen tulee raskaaksi, niin hänen ei kuulukaan saada enää töitä. On tosi yleistä, mitä Marjaanallekin sanottiin, että tervetuloa takaisin sitten perhevapaiden jälkeen.

Raskaudesta kannattaa kertoa

Harva tapaus päätyy oikeuteen asti. Esimerkiksi luottamusmies voi neuvotella työsuhteen jatkamisesta työnantajan kanssa.

– Valitettavasti moni pelkää, että jos lähden tästä taistelemaan, niin onko enää työpaikkaa sitten myöhemmin. Täytyy hattua nostaa Marjaanalle siitä, että hän on lähtenyt taistelemaan muiden puolesta, koska nyt hänen entisellä työpaikallaan tilanne on merkittävästi parantunut sen jälkeen, kun asia nostettiin esille.

Työsopimuksia on vakinaistettu, ja nyt kaikki työsuhteista päättävät tietävät, ettei raskaus voi olla työsuhteen päättämisen syy, Nyman kertoo.

– Varsinkin nuoria naisia roikotetaan pitkään määräaikaisisssa suhteissa, vaikka olisi pysyvä työvoiman tarve eli pitäisi tehdä vakituinen työsopimus.

Moni työntekijäkään ei tiedä oikeuksistaan. Toisin kuin moni ajattelee, raskaudesta kannattaa kertoa työnantajalle.

– Vasta kun on kertonut raskaudesta, voi saada suojaa. Jos sen jälkeen työnantaja irtisanoo tai ei uusi työsuhdetta, katsotaan, että se johtuu raskaudesta, ellei ole jotain muuta syytä, jonka työnantaja joutuu näyttämään toteen, Nyman sanoo.

Marjaana Holmin oikeusprosessi päättyi hänen voittoonsa yli kolmen vuoden jälkeen. Työpaikkaa se ei kuitenkaan tuonut takaisin. Hän opiskeil ensihoitajaksi ja työskentelee nykyisin yksityisessä yrityksessä.

– Onhan se ollut tosi raskasta. Jos haluaa työskennellä erikoissairaanhoidossa, niin tuo oli se ainoa lähin piste, missä työskennellä, Holm sanoo.