Eilisestä Hesarista poimittua Maria Petterssonin kolumnista:

Tutkijat ovat alkaneet selvittää, mitä taantumassa rämpiminen tarkoittaa sukupolvelleni, länsimaissa 1980-luvulla syntyneille ihmisille, jotka aikuistuivat nousukaudella ja ikänsä puolesta kuuluisivat nyt työmarkkinoille.

Vaikuttaa siltä, että talousvaikeudet ovat jättäneet sukupolveeni jälkensä kaikkialla maailmassa. Ne ovat ehkä peruuttamattomasti muuttaneet ajatustamme työstä, työnantajista ja työyhteisöistä. Meistä on tullut epäluuloisia itkeskelijöitä.

Me emme valitse työpaikkaamme hyvis- ja pahisyrityksen väliltä, me valitsemme (jos valitsemme) työllisyyden ja työttömyyden väliltä.

Nykyään pieni palkka ei ehdi muuttua isoksi tai edes siedettäväksi ennen kuin työsuhde päättyy. Sitten pitää aloittaa alusta, jälleen pikkupalkalla.

On todettu, että Y-sukupolvi arvostaa turvattua työpaikkaa suuren palkan sijaan. Jos tarjolla on hyhmäinen pätkätöiden sarja, tulemme epäluuloisiksi ja vaadimme epävarmuudesta riittävää korvausta.

Meidän sukupolvemme on vähemmän lojaali työnantajille, sanovat tutkijat. Ei ihme, onhan työnantaja vähemmän lojaali meille. Olemme astuneet työelämään tilanteessa, jossa venyminen ja erinomainen työpanos eivät takaa työsuhteen jatkumista.

Työn määrästä me emme valita samaan tapaan kuin meitä vanhemmat. Alle kolmannes oli sitä mieltä, että töitä on liikaa tai että työ vie liikaa aikaa. Lisäksi olimme parhaita priorisoimaan tehtäviä. Me myös sopeudumme paremmin, ja muutokset töissä haittaavat meitä vähemmän kuin vanhempia.

Lisäksi haluamme oppia ja kehittää itseämme enemmän kuin muut sukupolvet. Onhan meillä enemmän opittavaakin kuin konkareilla, mutta vaihdamme myös hanakammin työpaikkaa, jos muualla voi oppia enemmän.

Voisi ajatella, että olemme niin erinomainen sukupolvi, että haluamme oikein kovasti kehittää itseämme. Toisaalta kyse voi olla jälleen yhdestä selviytymisstrategiasta: meidän kannattaa kerätä osaamista, koska sen saa mukaansa, vaikka työpaikka lähtisi alta.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että koemme työelämässä muita enemmän ulkopuolisuutta, kaoottisuuden tunnetta ja yksinäisyyttä. Se ei ole ihme: vuokratyössä työyhteisö voi vaihtua päivittäin, freelancereilla sitä ei ole, pätkätyöläinen ei välttämättä ehdi kotiutua työpaikalle. Niinpä pärjäämiskeinojamme ovat muun muassa herkuttelu, työyhteisöstä vetäytyminen, itseensä sulkeutuminen, kulissien näennäinen pystyssä pito ja itkeminen. Kyllä, itkeminen lasketaan pärjäämiskeinoksi.

HS: Suomella on mennyt kauan huonosti, ja se on tehnyt kolmekymppisistä epäluuloisia itkeskelijöitä

 

Kyllä, allekirjoitan tuon kaiken.